Okei, se ei ollut mun vika. Mutta melkein toivon et se olis ollut. Koska silloin mä voisin korjata tän. Miten paljon mä nyt haluisinkaan osata korjata kaiken! Ettei sun tarvis kärsiä. Pikkuinen..
Mä tiedän aina mitä sä ajattelet, miltä susta tuntuu. Melkein näen sun pään sisään, melkein tunnen sun aisteilla. Mut ei. Nyt en tiedä miltä susta tuntuu. Nyt en näe. Vaikka kuinka haluisin. Vaikka kuinka yritän. En vain osaa.
Tää on niitä hetkiä kun antais mitä vaan osatakseen sanoa jotain helvetin rakentavaa ..
Voin tuijottaa tuntikaupalla tyhjää tekstilaatikkoa, sormet näppäimillä. Mut ei. En löydä sanoja. Nyt en osaa pelastaa sua.
En mä voi myöntää miten paljon tää mua vaivaa. Mut miten onnellinen mä silti olen että kerroit mulle.
Haluisin itkee sun puolesta kyyneleet loppuun. Haluisin nähdä taas sun kirkkaat silmät ja valoisan hymyn. Tiedän kyllä että näen ne, vielä joskus. Mutta milloin? Jokainen kyynel sinulle on liikaa minulle. Kyllä mä tiedän ettei sun elämä kaadu tähän. Mutta kun sun kyyneleitä on niin vaikee kattoo ..
Ehkä vielä joskus olen tarpeeksi pitkä yltääkseni halaamaan sinua täältä..
Ja silti sä välität ja saat mut tuntee itteni oikeenlaiseks, täydelliseks. Sä löydät musta kaiken sen mitä en ite pysty näkemään. Ehkä joskus vielä uskallan myöntää sen ..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti